sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Usvaa ja valoja

Haaveilu on minusta hauskaa ja erityisen hauskaa on päästä toteuttamaan omia haaveita. Isoja ja pieniä. Syksyn lähestyessä usvaiset aamut ovat täynnä mahdollisuuksia haaveiden toteuttamiseen. Olen jo pidempään haaveillut tunnelmallisista maisemakuvista, joissa usva on päärakennusaine. Sateisen päivän jälkeen tällaisiin kuviin tarjoutui mainio mahdollisuus, jonka ohi ei kertakaikkiaan voinut nukkua. 

Sarastava aamu tarjosi todella tunnelmaa. Luonnon herätessä usva pysyi tuulettomassa aamussa pitkälle aamupäivään. Varsinaista kiirettä kuvausten suhteen ei tarvinnut pitää. Näin olleen leikin kameralla hakien erilaisia valoja ja tunnelmia. Jää lukijoiden arvioitavaksi miten tässä onnistuin. Oma suosikkini on sijoitettu luonnollisesti ensimmäiseksi.







maanantai 10. syyskuuta 2018

Yksi lintu kaiken muuttaa voi..

Retkipäivä oli kääntynyt iltapäivän puolella, eikä aamupäivä ollut tarjonnut peruslajistoa kummempaa. Sateen jälkeen suuntasin uudelleen Morgonlandetin pieneen lehtoon. Kuvailin rauhassa puukiipijöitä, kun puhelimeni soi. Hieman oikeastaan harmitti, kun puhelimen soittoääni oli niin voimakas, säikyttäen hyvään paikkaan asettuneen puukiipijän. Arvasin soittajan ja mielessäni ajattelin soiton koskevan saaresta poistumista. 

Voi kuinka väärässä olinkaan. Soittaja toki oli Henkka eli Henrik Lindholm. "Mulla olisi täällä nuori tunturikihu". Täh...missä? Tajusin vasta rynnätessäni lehdosta ulos, että lintu oli paikallisena. Oli kuulemma laskeutunut saaren pohjoisrannalle, näkymättömiin. Kuvia olisi syytä saada, olihan kyseessä ARK -tasoinen laji. Näillä ohjeilla lähdin lähestymään oletettua laskeutumispaikkaa. Montaa askelta en ehtinyt ottamaan kun puhelin soi jälleen. Lintu oli lentänyt kohti saaren itärantaa, häviten lehdon taakse. Ei ollut kuitenkaan ilmestynyt lehdon toiselle laidalle. Näin ollen lintu oli joko vain siirtynyt tai poistunut idänsuuntaan. 

Sydän pomppaillen etenin varovasti metri metriltä. Metrit vaihtuivat kymmeniksi metreiksi ja lopulta yli sadaksi metriksi. Henkkakin saapui etsimään lintua. Odottava tunnelma kääntyi minuutti minuutilta kohti karvasta pettymystä. Kyseessä kuitenkin laji, jonka näkemisestä tunturilapin ulkopuolella olen unelmoinut vuosia. Mietimme jo paluuta takaisin alkuperäiselle löytöpaikalle, kun lintu räpsähti aivan jaloistani lentoon. Muutaman metrin lennon jälkeen laskeutuen kalliolle kuvattavaksi. Tunne oli riemukas ja helpottunut. Samalla yksi unelmistani kävi toteen. Iso kiitos Henkalle upeasta löydöstä.      


Tunturikihu 1kv, huomaa lyhyt siniharmaa nokka, joka erottaa hoikan muodon lisäksi lajin merikihusta

Tunturikihu 1kv, huomaa keskimmäiset pyrstösulat, jotka ovat pyöreäpäiset ja muita pidemmät. 
Tunturikihu 1kv, huomaa käsisulkien (2 ja 3) valkea ulkoreuna. 

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Minun sielunmaisemani



Linnut ovat kuljettaneet minua toinen toistaan upeampiin paikkoihin. Olen nähnyt ja kokenut Suomen rajalta rajalle, päästä päähän – talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä – auringossa, sateessa, pakkasessa ja helteessä. Yksi paikka on kuitenkin ylitse muiden ja se on maailman kaunein saaristo ja erityisesti sitä ympäröivä meri.

Pikkupoikana Jurmon kivikkoiset riutat merkitsivät minulle päättymättömiä seikkailuja. Niihin päiviin haluaisin aina uudelleen palata, sillä jokaisesta seikkailusta palasin onnellisempana takaisin. Tänään meri merkitsee minulle kuitenkin enemmän kuin seikkailua luonnossa. Meri on paikka, jonka äärellä voi tuntea itsensä pieneksi ja voimattomaksi tai vahvaksi ja voittamattomaksi. Ihailen meren välittävää voiman tunnetta, sillä se on samaan aikaan arvaamaton ja oikeudenmukainen. Ja kun oikein kuuntelee, se osaa olla myös lempeä ja lämmin. Vain uhmaamalla merta, se näyttää karut ja ankarat kasvonsa.

Meri on minulle paikka kohdata itseni. Etenkin marraskuinen meri saa minut tunteman syvää nöyryyttä. Samalla tunnen mittaamatonta vapauden tunnetta. Niinä hetkinä seilaan sieluni valtamerellä vahvassa myötätuulessa ja eteeni annetut haasteet asettuvat oikeaan mittakaavaan. Merkityksellisten ja merkityksettömien välinen ero kirkastuu. Meri näyttää minulle ratkaisut ja oikean suunnan.

Olen onnellinen, että harrastus kuljettaa minua paikasta toiseen. Se on opettanut, missä minun on hyvä olla. Maailman kaunein saaristo on se paikka jossa minä olen minä, se on minun sielunmaisemani ja ajatusteni koti.

torstai 2. elokuuta 2018

Aamiainen Torronsuolla


Aamun voi aloittaa monella tavalla. Minä toteutin tänään pitkään päässäni muhineen ajatuksen ja nautin aamiaiseni Torronsuon kansallispuistossa. Ajatuksena oli samalla kuvata Suomen syvimmän suon heräämistä uuteen aamuun. Torronsuo on nimittäin kuuluisa usvaisista aamuistaan. Valitettavasti tämä helle ja lämmin yö estivät kunnon usvan muodostumisen, mutta aamuinen hetki auringon noustessa oli  joka tapauksessa enemmän kuin upea.


Siinä pitkospuilla aamiaista nauttiessani mietin, että miten voisin jakaa mahdollisimman monen kanssa tämän hetken. Ja miten saisimme enemmän ihmisiä luontoon voimaantumaan. Sitä ennen on kuitenkin saatava puiston pitkospuut parempaan kuntoon. Onneksi Metsähallitus on jo reagoinut tilanteeseen ja kunnostustyöt alkavat tulevana talvena. 


maanantai 30. heinäkuuta 2018

Helteinen Utö

Kuluvan vuoden aikana olen muutamana iltana yrittänyt kuvata täysikuuta. Tulokset ovat jääneet laihoiksi, mutta palo tekemiseen on vahvistunut kerta toisensa jälkeen. Nyt ajatus täydellisen kuunpimennyksen kuvaamisesta oli kiehtova. Ennusteet lupasivat kirkasta yötä. Kysymys oli enemmänkin siitä, missä yrittäisin kuvaamista? Tämä ratkesi yllättävällä tavalla, kun torstaina sain ystävältäni vinkin, että Utö:n majakkasaaressa olisi vapaana huoneisto. Edessä oli helteinen viikonloppu yhdessä minun lempisaaristani. 

Menomatka sujui odottavissa tunnelmissa, ilta oli kaunis, lämmin ja täysin tyyni. Kuvasin yhteysaluksen kannelta upeaa Suomen saaristoa. Aurinko painui horisontiin hieman ennen saapumista Jurmoon. Sataman tunnelma oli juuri niin lumoava kuin sen voi mielessään ajatella. 




Illan hämärtyessä tunnelmat alkoivat latistua. Kaakkoinen taivaanranta verhoutui paksuun pilviverhoon. Ajatus kuvasta, missä punainen pallo nouseen horisontista jäi haaveeksi. Tilanne ei korjaantunut Utö:ssä. Saderintaman tummat pilvet veivät saapuessaan mahdollisuudet kuviin. Silmät sulkiessani ajattelin, että otan uuden yrityksen muutaman tunnin päästä. Kello herätti armottomasti kolmen jälkeen. Taivas oli edelleen pilvessä.  Kuvat kuusta jäi tältä kertaa saamatta.

Aamun ensivaloissa kiersin majakan kautta eteläkärkeen. Kuvattavaa ei juuri ollut. Muutama pikkukuovi muutti etelään ja paikalliset luotokirviset edustivat aamun parasta lajistoa. Auringon jo lämmittäessä oli hyvä aika painua nukkumaan. 



Illan pehmeät valot houkuttelivat kuvaamiseen ja luonnollisesti kuukin näyttäytyi taivaanrannassa. Vastaavasti auringonlasku ei ollut edellisen illan veroinen. Silti aina kuvaamisen arvoinen.  Hämärtyvässä illassa ajatukset majakan kuvaamisesta kirkastuivat. Halusin saada samaan kuvaan majakan lisäksi kylän maisemaa. Tällaisen kuvan ottaminen ilman kunnollisia esivalmisteluita osoittautui mahdottomaksi. Oikean kuvaamispaikan hakeminen ei enää tilanteessa ollut mahdollista.



"Oikeaa paikkaa" hakiessani havahduin majakan valonsäteen mielenkiintoisuuteen. Idea säteen kuvaamisesta syntyi. Varmasti heinäkuunloppu ei ole kovin otollinen aika majakkojen kuvaamiseen vaan syksyn edetessä mahdollisuudet paranevat. Jokatapauksessa testailu oli hyvin mukaansa tempaavaa. 




tiistai 24. heinäkuuta 2018

Uuden edessä

Lomani viimeisinä viikkoina tuli vähemmän kuvattua ja sitäkin enemmän nautittua auringosta sekä lämmöstä. Samalla pohdin, että mihin suuntaan tätä blogia tulisin kehittämään. Erilaisia ajatuksia vilisti päässäni ja muutama päätyi paperille saakka kavereitteni kanssa käymien keskusteluiden jälkeen. Vielä ei ole oikea aika näitä julkisanoa, annetaan ideoiden jalostua vielä hetken.

Muutama päivä sitten sain isältäni WA:n kuvasarjan rusakosta, ketusta ja mäyrästä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hetkinen. Mistäs nämä kuvat on otettu ja monenko illan tuotoksesta on oikein kyse? Muutaman viestin jälkeen selvisi, että yhden illan projekti. Tämä tieto riitti minulle, paikalle oli mentävä ensimmäisen mahdollisen illan tullen. 

Olin aika innoissani tästä mahdollisuudesta, sillä en ollut koskaan kuvannut hirvieläimiä tietoisesti. Tutustuin hieman aiheeseen, jotta välttäisin lapsellisimmat mokat kuvausjärjestelyissä ja tietty itse kuvaamisessakin. Kun kaikki oli kohdillaan, oli aika lähteä kohteelle. Hyvissä ajoin saavuimme perille ja teimme tarvittavat valmistelut. Kaunis kesäilta alkoi hiljalleen hämärtyä, rastaat lauloivat harvakseltaan ja tunnelma oli todellakin odottava. 

Vajaan tunnin jälkeen ensimmäinen metsäkauris saapui rantaluhdalle. Etäisyyttä oli vielä liikaa. Mokasin ekan mahdollisuuden, kun tilanteessa lähdin muuttamaan asentoani parempaan asentoon kuvaamisen kannalta. Jalo eläin siirtyi rauhallisesti takaisin näkymättömiin. Oppi oli mennyt kerralla perille. 

Hitaasti usva alkoi levittäytyä rantaluhdalle, luoden maisemasta enemmän kuin otollisen tunnelmallisiin kuviin. Odotus palkittiin hieman ennen yhtätoista, kun komea metsäkauris pukki saapui rantaluhdalle ruokailemaan. Sydän pomppaillen suuntasin rauhallisin liikkein kamerani kohdetta kohden...räps räps..pelkkää mustaa. Asetukset eivät enää pelittäneetkään, kun valo oli vähentynyt dramaattisesti. Onneksi tätä on tullut opeteltua viimeisen vuoden aikana ja muutamalla säädöllä alkoi kuvia syntymään. 

Minulle, lintukuvaajalle, kokemus oli jotain totaalisen uutta. Olen kyllä kyttäämiseen tottunut lintujen kanssa, mutta tässä oli jotain todella mukaansa tempaavaa. Tätä on päästävä kokeilemaan uudelleen.


perjantai 6. heinäkuuta 2018

Saana mittaa luonteen lujuutta

Saavuimme Juhannusaattona Kilpisjärvelle kahden kohtuu tiukan ajamispäivän jälkeen. Norjan vuonotiet eivät ole pikateitä ja matka taittuu hetkittäin suorastaan raastavan hitaasti. Maisemat matkan varrella olivat kyllä kerrassaan upeita. Sade seurasi meitä tai seurasimmeko me saderintamaa, jokatapauksessa Saanan juurella lämpömittari näytti kesäiset +4 astetta.  Sade jatkui lähes taukoamatta myös Juhannuspäivän, joten aika kului leirintäalueen palveluita hyödyntäen.

Sunnuntaina aurinko alkoi ottaa roolia ja valo lisääntyi tunti tunnilta. Lounaan jälkeen olimme valmiit Saanan valloitukseen. Olin itse käynyt huipulla viimeksi kesäkuussa 1991 Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen retken yhteydessä. Nyt askel ei ollut vastaavanlainen, vaan rauhallisesti taapersimme ylöspäin. Vastaan tuli tasaisesti väkeä. Puolessa välissä maisemat alkoivat olla huikeisevia. Puurajan ylityksen jälkeen tunturimaisema avautui täyteen loistoonsa. Tai ainakin näin luulimme. Maisemat nimittäin paranivat mitä ylemmäs kipusimme.

Näkymä Mallan suuntaan

Tyttäreni Helmi Saanan huipulla

Saanan huppu saavutettu (vasemmalta alkaen allekirjoittanut, isäni ja tyttäreni)
Huipulla vietetyn evästauon jälkeen isäni ja Helmi lähtivät laskeutumaan takaisin alas. Itse jäin pyörimään huipulle mielessäni kiirunoiden kuvaaminen. Vuonna 2015 yritin löytää kiirunoita Kiilopäältä, mutta en reippaasta yrittämisestä huolimatta löytänyt. Lajia en ollut itseasiassa tavannut koko 2010-luvun aikana, joten aikaa oli vierähtänyt viime tapaamisesta jo riittävästi. 

Lähdin kiertämään rauhallisesti Saanan eteläistä reuna-aluetta, välillä kiikaroiden ja maisemia samalla ihaillen. Reilun tunnin etsimisen jälkeen alkoi homma puuduttaa. Kävisikö jälleen näin, ei havaintoa yrittämisestä huolimatta. Pientä piristystä etsintään toi varsin yhteistyökykyinen pulmunen. Siinä se piipersi lähes jaloissani. Kuvaaminen ei silti ollut mitenkään helppoa, sillä yksilö oli nopealiikkeinen kanervikossa ruokaa etsien. Seurasin lintua kohtuullisen pitkään, toivoen sen nousevan edes hetkeksi sopivan kiven päälle kuvattavaksi. Muutaman otollisen tilanteen missasin, kun en itse ollut valmis. Lopulta homma hoitui ja muutama ruutu tuli saatua.

Pulmunen
Fiiliksen kohottua päätin vielä laajentaa etsintojä Saanan itäreunalle. Kävellessäni mietin, että tästähän tulee ihan oiva poustaus...kaiken ei aina tarvitse onnistua ja negatiivisistakin yrityksistä on hyvä kirjoittaa. Mielessäni pyörittelin teemaa, kun yht 'äkkiä edestäni kuului vapauttava "ka - ka - karr". Sellainen kuiva narina. Edessäni tunturin rinnettä rauhallisesti tepasteli ensin koiras ja hetken kuluttua naaras kiiruna. 

Päässäni pyöri vain, että nyt et mokaa. Ota rauhallisesti, rauhoita tilanne. Kameran asetukset olivat kohtuullisen kohdillaan jo ensimmäisiä ruutuja ottaessani. Minuutit muuttuivat kymmeniksi minuuteiksi, kun hitaasti ryömin kohti naarasta. Koiras oli selkeästi päättänyt johdattaa minut kauemmas, mutta tällä kertaa päätin yrittää kuvata nimenomaan ruokailevaa naarasta. 

Kiiruna, naaras

Kiiruna, koiras

Kiiruna, naaras
Kuvasin pariskuntaa reilun tunnin, jonka jälkeen sanoin heille hyvästit ja kiitokset. Hyvillä fiiliksillä lähdin laskeutumaan alas. Yksi isoimmista tavoitteistani tälle retkelle oli lopulta toteutunut. Hetken olin jo menettämässä toivoani lajin löytämisen osalta. Sitkeys palkittiin tällä kertaa.