Minun sielunmaisemani

Linnut ovat kuljettaneet minua toinen toistaan upeampiin paikkoihin. Olen nähnyt ja kokenut Suomen rajalta rajalle, päästä päähän – talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä – auringossa, sateessa, pakkasessa ja helteessä. Yksi paikka on kuitenkin ylitse muiden ja se on maailman kaunein saaristo ja erityisesti sitä ympäröivä meri.

Pikkupoikana Jurmon kivikkoiset riutat merkitsivät minulle päättymättömiä seikkailuja. Niihin päiviin haluaisin aina uudelleen palata, sillä jokaisesta seikkailusta palasin onnellisempana takaisin. Tänään meri merkitsee minulle kuitenkin enemmän kuin seikkailua luonnossa. Meri on paikka, jonka äärellä voi tuntea itsensä pieneksi ja voimattomaksi tai vahvaksi ja voittamattomaksi. Ihailen meren välittävää voiman tunnetta, sillä se on samaan aikaan arvaamaton ja oikeudenmukainen. Ja kun oikein kuuntelee, se osaa olla myös lempeä ja lämmin. Vain uhmaamalla merta, se näyttää karut ja ankarat kasvonsa.

Meri on minulle paikka kohdata itseni. Etenkin marraskuinen meri saa minut tunteman syvää nöyryyttä. Samalla tunnen mittaamatonta vapauden tunnetta. Niinä hetkinä seilaan sieluni valtamerellä vahvassa myötätuulessa ja eteeni annetut haasteet asettuvat oikeaan mittakaavaan. Merkityksellisten ja merkityksettömien välinen ero kirkastuu. Meri näyttää minulle ratkaisut ja oikean suunnan.

Olen onnellinen, että harrastus kuljettaa minua paikasta toiseen. Se on opettanut, missä minun on hyvä olla. Maailman kaunein saaristo on se paikka jossa minä olen minä, se on minun sielunmaisemani ja ajatusteni koti.

Aamiainen Torronsuolla

Aamun voi aloittaa monella tavalla. Minä toteutin tänään pitkään päässäni muhineen ajatuksen ja nautin aamiaiseni Torronsuon kansallispuistossa. Ajatuksena oli samalla kuvata Suomen syvimmän suon heräämistä uuteen aamuun. Torronsuo on nimittäin kuuluisa usvaisista aamuistaan. Valitettavasti tämä helle ja lämmin yö estivät kunnon usvan muodostumisen, mutta aamuinen hetki auringon noustessa oli  joka tapauksessa enemmän kuin upea.

Siinä pitkospuilla aamiaista nauttiessani mietin, että miten voisin jakaa mahdollisimman monen kanssa tämän hetken. Ja miten saisimme enemmän ihmisiä luontoon voimaantumaan. Sitä ennen on kuitenkin saatava puiston pitkospuut parempaan kuntoon. Onneksi Metsähallitus on jo reagoinut tilanteeseen ja kunnostustyöt alkavat tulevana talvena. 

Helteinen Utö

Kuluvan vuoden aikana olen muutamana iltana yrittänyt kuvata täysikuuta. Tulokset ovat jääneet laihoiksi, mutta palo tekemiseen on vahvistunut kerta toisensa jälkeen. Nyt ajatus täydellisen kuunpimennyksen kuvaamisesta oli kiehtova. Ennusteet lupasivat kirkasta yötä. Kysymys oli enemmänkin siitä, missä yrittäisin kuvaamista? Tämä ratkesi yllättävällä tavalla, kun torstaina sain ystävältäni vinkin, että Utö:n majakkasaaressa olisi vapaana huoneisto. Edessä oli helteinen viikonloppu yhdessä minun lempisaaristani. 

Menomatka sujui odottavissa tunnelmissa, ilta oli kaunis, lämmin ja täysin tyyni. Kuvasin yhteysaluksen kannelta upeaa Suomen saaristoa. Aurinko painui horisontiin hieman ennen saapumista Jurmoon. Sataman tunnelma oli juuri niin lumoava kuin sen voi mielessään ajatella. 

Illan hämärtyessä tunnelmat alkoivat latistua. Kaakkoinen taivaanranta verhoutui paksuun pilviverhoon. Ajatus kuvasta, missä punainen pallo nouseen horisontista jäi haaveeksi. Tilanne ei korjaantunut Utö:ssä. Saderintaman tummat pilvet veivät saapuessaan mahdollisuudet kuviin. Silmät sulkiessani ajattelin, että otan uuden yrityksen muutaman tunnin päästä. Kello herätti armottomasti kolmen jälkeen. Taivas oli edelleen pilvessä.  Kuvat kuusta jäi tältä kertaa saamatta.

Aamun ensivaloissa kiersin majakan kautta eteläkärkeen. Kuvattavaa ei juuri ollut. Muutama pikkukuovi muutti etelään ja paikalliset luotokirviset edustivat aamun parasta lajistoa. Auringon jo lämmittäessä oli hyvä aika painua nukkumaan. 

Illan pehmeät valot houkuttelivat kuvaamiseen ja luonnollisesti kuukin näyttäytyi taivaanrannassa. Vastaavasti auringonlasku ei ollut edellisen illan veroinen. Silti aina kuvaamisen arvoinen.  Hämärtyvässä illassa ajatukset majakan kuvaamisesta kirkastuivat. Halusin saada samaan kuvaan majakan lisäksi kylän maisemaa. Tällaisen kuvan ottaminen ilman kunnollisia esivalmisteluita osoittautui mahdottomaksi. Oikean kuvaamispaikan hakeminen ei enää tilanteessa ollut mahdollista.

"Oikeaa paikkaa" hakiessani havahduin majakan valonsäteen mielenkiintoisuuteen. Idea säteen kuvaamisesta syntyi. Varmasti heinäkuunloppu ei ole kovin otollinen aika majakkojen kuvaamiseen vaan syksyn edetessä mahdollisuudet paranevat. Jokatapauksessa testailu oli hyvin mukaansa tempaavaa.