Helteinen Utö

Kuluvan vuoden aikana olen muutamana iltana yrittänyt kuvata täysikuuta. Tulokset ovat jääneet laihoiksi, mutta palo tekemiseen on vahvistunut kerta toisensa jälkeen. Nyt ajatus täydellisen kuunpimennyksen kuvaamisesta oli kiehtova. Ennusteet lupasivat kirkasta yötä. Kysymys oli enemmänkin siitä, missä yrittäisin kuvaamista? Tämä ratkesi yllättävällä tavalla, kun torstaina sain ystävältäni vinkin, että Utö:n majakkasaaressa olisi vapaana huoneisto. Edessä oli helteinen viikonloppu yhdessä minun lempisaaristani. 

Menomatka sujui odottavissa tunnelmissa, ilta oli kaunis, lämmin ja täysin tyyni. Kuvasin yhteysaluksen kannelta upeaa Suomen saaristoa. Aurinko painui horisontiin hieman ennen saapumista Jurmoon. Sataman tunnelma oli juuri niin lumoava kuin sen voi mielessään ajatella. 

Illan hämärtyessä tunnelmat alkoivat latistua. Kaakkoinen taivaanranta verhoutui paksuun pilviverhoon. Ajatus kuvasta, missä punainen pallo nouseen horisontista jäi haaveeksi. Tilanne ei korjaantunut Utö:ssä. Saderintaman tummat pilvet veivät saapuessaan mahdollisuudet kuviin. Silmät sulkiessani ajattelin, että otan uuden yrityksen muutaman tunnin päästä. Kello herätti armottomasti kolmen jälkeen. Taivas oli edelleen pilvessä.  Kuvat kuusta jäi tältä kertaa saamatta.

Aamun ensivaloissa kiersin majakan kautta eteläkärkeen. Kuvattavaa ei juuri ollut. Muutama pikkukuovi muutti etelään ja paikalliset luotokirviset edustivat aamun parasta lajistoa. Auringon jo lämmittäessä oli hyvä aika painua nukkumaan. 

Illan pehmeät valot houkuttelivat kuvaamiseen ja luonnollisesti kuukin näyttäytyi taivaanrannassa. Vastaavasti auringonlasku ei ollut edellisen illan veroinen. Silti aina kuvaamisen arvoinen.  Hämärtyvässä illassa ajatukset majakan kuvaamisesta kirkastuivat. Halusin saada samaan kuvaan majakan lisäksi kylän maisemaa. Tällaisen kuvan ottaminen ilman kunnollisia esivalmisteluita osoittautui mahdottomaksi. Oikean kuvaamispaikan hakeminen ei enää tilanteessa ollut mahdollista.

"Oikeaa paikkaa" hakiessani havahduin majakan valonsäteen mielenkiintoisuuteen. Idea säteen kuvaamisesta syntyi. Varmasti heinäkuunloppu ei ole kovin otollinen aika majakkojen kuvaamiseen vaan syksyn edetessä mahdollisuudet paranevat. Jokatapauksessa testailu oli hyvin mukaansa tempaavaa. 

Uuden edessä

Lomani viimeisinä viikkoina tuli vähemmän kuvattua ja sitäkin enemmän nautittua auringosta sekä lämmöstä. Samalla pohdin, että mihin suuntaan tätä blogia tulisin kehittämään. Erilaisia ajatuksia vilisti päässäni ja muutama päätyi paperille saakka kavereitteni kanssa käymien keskusteluiden jälkeen. Vielä ei ole oikea aika näitä julkisanoa, annetaan ideoiden jalostua vielä hetken.

Muutama päivä sitten sain isältäni WA:n kuvasarjan rusakosta, ketusta ja mäyrästä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hetkinen. Mistäs nämä kuvat on otettu ja monenko illan tuotoksesta on oikein kyse? Muutaman viestin jälkeen selvisi, että yhden illan projekti. Tämä tieto riitti minulle, paikalle oli mentävä ensimmäisen mahdollisen illan tullen. 

Olin aika innoissani tästä mahdollisuudesta, sillä en ollut koskaan kuvannut hirvieläimiä tietoisesti. Tutustuin hieman aiheeseen, jotta välttäisin lapsellisimmat mokat kuvausjärjestelyissä ja tietty itse kuvaamisessakin. Kun kaikki oli kohdillaan, oli aika lähteä kohteelle. Hyvissä ajoin saavuimme perille ja teimme tarvittavat valmistelut. Kaunis kesäilta alkoi hiljalleen hämärtyä, rastaat lauloivat harvakseltaan ja tunnelma oli todellakin odottava. 

Vajaan tunnin jälkeen ensimmäinen metsäkauris saapui rantaluhdalle. Etäisyyttä oli vielä liikaa. Mokasin ekan mahdollisuuden, kun tilanteessa lähdin muuttamaan asentoani parempaan asentoon kuvaamisen kannalta. Jalo eläin siirtyi rauhallisesti takaisin näkymättömiin. Oppi oli mennyt kerralla perille. 

Hitaasti usva alkoi levittäytyä rantaluhdalle, luoden maisemasta enemmän kuin otollisen tunnelmallisiin kuviin. Odotus palkittiin hieman ennen yhtätoista, kun komea metsäkauris pukki saapui rantaluhdalle ruokailemaan. Sydän pomppaillen suuntasin rauhallisin liikkein kamerani kohdetta kohden...räps räps..pelkkää mustaa. Asetukset eivät enää pelittäneetkään, kun valo oli vähentynyt dramaattisesti. Onneksi tätä on tullut opeteltua viimeisen vuoden aikana ja muutamalla säädöllä alkoi kuvia syntymään. 

Minulle, lintukuvaajalle, kokemus oli jotain totaalisen uutta. Olen kyllä kyttäämiseen tottunut lintujen kanssa, mutta tässä oli jotain todella mukaansa tempaavaa. Tätä on päästävä kokeilemaan uudelleen.

Saana mittaa luonteen lujuutta

Saavuimme Juhannusaattona Kilpisjärvelle kahden kohtuu tiukan ajamispäivän jälkeen. Norjan vuonotiet eivät ole pikateitä ja matka taittuu hetkittäin suorastaan raastavan hitaasti. Maisemat matkan varrella olivat kyllä kerrassaan upeita. Sade seurasi meitä tai seurasimmeko me saderintamaa, jokatapauksessa Saanan juurella lämpömittari näytti kesäiset +4 astetta.  Sade jatkui lähes taukoamatta myös Juhannuspäivän, joten aika kului leirintäalueen palveluita hyödyntäen.

Sunnuntaina aurinko alkoi ottaa roolia ja valo lisääntyi tunti tunnilta. Lounaan jälkeen olimme valmiit Saanan valloitukseen. Olin itse käynyt huipulla viimeksi kesäkuussa 1991 Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen retken yhteydessä. Nyt askel ei ollut vastaavanlainen, vaan rauhallisesti taapersimme ylöspäin. Vastaan tuli tasaisesti väkeä. Puolessa välissä maisemat alkoivat olla huikeisevia. Puurajan ylityksen jälkeen tunturimaisema avautui täyteen loistoonsa. Tai ainakin näin luulimme. Maisemat nimittäin paranivat mitä ylemmäs kipusimme.

Näkymä Mallan suuntaan

Tyttäreni Helmi Saanan huipulla

Saanan huppu saavutettu (vasemmalta alkaen allekirjoittanut, isäni ja tyttäreni)

Huipulla vietetyn evästauon jälkeen isäni ja Helmi lähtivät laskeutumaan takaisin alas. Itse jäin pyörimään huipulle mielessäni kiirunoiden kuvaaminen. Vuonna 2015 yritin löytää kiirunoita Kiilopäältä, mutta en reippaasta yrittämisestä huolimatta löytänyt. Lajia en ollut itseasiassa tavannut koko 2010-luvun aikana, joten aikaa oli vierähtänyt viime tapaamisesta jo riittävästi. 

Lähdin kiertämään rauhallisesti Saanan eteläistä reuna-aluetta, välillä kiikaroiden ja maisemia samalla ihaillen. Reilun tunnin etsimisen jälkeen alkoi homma puuduttaa. Kävisikö jälleen näin, ei havaintoa yrittämisestä huolimatta. Pientä piristystä etsintään toi varsin yhteistyökykyinen pulmunen. Siinä se piipersi lähes jaloissani. Kuvaaminen ei silti ollut mitenkään helppoa, sillä yksilö oli nopealiikkeinen kanervikossa ruokaa etsien. Seurasin lintua kohtuullisen pitkään, toivoen sen nousevan edes hetkeksi sopivan kiven päälle kuvattavaksi. Muutaman otollisen tilanteen missasin, kun en itse ollut valmis. Lopulta homma hoitui ja muutama ruutu tuli saatua.

Pulmunen

Fiiliksen kohottua päätin vielä laajentaa etsintojä Saanan itäreunalle. Kävellessäni mietin, että tästähän tulee ihan oiva poustaus...kaiken ei aina tarvitse onnistua ja negatiivisistakin yrityksistä on hyvä kirjoittaa. Mielessäni pyörittelin teemaa, kun yht 'äkkiä edestäni kuului vapauttava "ka - ka - karr". Sellainen kuiva narina. Edessäni tunturin rinnettä rauhallisesti tepasteli ensin koiras ja hetken kuluttua naaras kiiruna. 

Päässäni pyöri vain, että nyt et mokaa. Ota rauhallisesti, rauhoita tilanne. Kameran asetukset olivat kohtuullisen kohdillaan jo ensimmäisiä ruutuja ottaessani. Minuutit muuttuivat kymmeniksi minuuteiksi, kun hitaasti ryömin kohti naarasta. Koiras oli selkeästi päättänyt johdattaa minut kauemmas, mutta tällä kertaa päätin yrittää kuvata nimenomaan ruokailevaa naarasta. 

Kiiruna, naaras

Kiiruna, koiras

Kiiruna, naaras

Kuvasin pariskuntaa reilun tunnin, jonka jälkeen sanoin heille hyvästit ja kiitokset. Hyvillä fiiliksillä lähdin laskeutumaan alas. Yksi isoimmista tavoitteistani tälle retkelle oli lopulta toteutunut. Hetken olin jo menettämässä toivoani lajin löytämisen osalta. Sitkeys palkittiin tällä kertaa.

Hornøya, lintumiehen pohjoinen paratiisi

Tenonjokilaaksosta siirryimme upeita maisemia ihaillen Varanginvuonolle. Viikon retken pääkohteeksi oli valikoitunut legendaarinen Hornøya lintusaari. Saari sijaitsee Vardön itäpuolella, ollen Norjan itäisin saari. Saareen pääsee päivittäin yhteysveneen kyydissä alkaen klo 0900. Viimeistään klo 1700 tulee saaresta poistua. Venematka maksaa aikuiselta 400 NOK ja lapset pääsevät puoleen hintaan. Itse saareen voi tutustua tästä linkistä www.hornoya.com

Hornøyan saari on tullut tutuksi lintu- ja luontovalokuvaajille viime vuosien aikana. Paikka on helposti saavutettavissa ja kuvattavaa riittää loputtomasti. Kyse on oikeastaan luovuudesta millaisia kuvia itse haluaa yrittää saada. Retkeä suunnitellessa tuli haaveiltua aivan toisenlaisista kuvista, mitä sitten lopulta tuli saatua. Onneksi kaksi saaripäivää mahdollisti suunnitelmien uusiksi laittamisen. Aurinkoinen keli muuttui nimittäin yön aikana sateiseksi ja tiheä sumu verhosi niin Vardön kuin itse kohteemmekin. Aurinko ei paistanut pilvettömältä taivaalta sekunttiakaan vierailumme aikana. Saimme siis hieroa kuviamme joko sateessa tai tiheän sumun verhoamina. Aluksi hieman ahisti, mutta toisaalta poikkeussää tarjosi mahdollisuuden tuoda tunnelmaa kuviin, perinteisten lajikuvien lisäksi. Tai ainakin sitä yritin...te lukijat voitte sitten arvioida, onnistuinko tässä.

Saareen kuljettava yhteysvene sumussa

Rantautumisen yhteydessä jo tajuaa, että nyt ollaan lintukuvaajan pohjoisessa paratiisissa. Kiisloja, ruokkeja, lunneja, karimetsoja ja pikkukajavia viuhtoo jatkuvana virtana saaresta merelle ja takaisin saareen. Välillä saa väistää, ettei kalliolta lentoon lähtenyt kiisla kolahda päähän. Niin tuoksu kuin äänimaailma on ihan omaa luokkaansa. Tuhannet tai oikeastaan kymmenet tuhannet merilinnut saavat aikaiseksi melkoisen kakofonian. 

Trafiikki saaresta merelle ja takaisin saareen on jatkuvaa

Jotenkin tuntui, että etelänkiisla on saaren valtalaji. Aamuisin ne kerääntyvät valtavaksi lautaksi saaren edustalle. Osa jatkaa siitä merelle kalaan ja osa taas nousee rannalle. Laji on varsin sulavan näköinen lentäessä ja etenkin merellä sukeltamassa. Maalla sitten varsin kömpelö ja samalla uljaan näköinen. 

Etelänkiislan kaksi pukua

Lentäviä etelänkiistoja tuli kuvattua satoja ruutuja

Linnut nousevat lentoon vastatuuleen, näin myös etelänkiisla

Karimetsoja päivystää rantakallioilla kymmeniä. Niiden kuvaaminen on yksinkertaista ja oikeastaan pitkien objektiivien käyttö on turhaa. Linnut ovat pelottomia ja päästävät muutamaan metriin. Lajina karimetso on hyvin kuvauksellinen. Höyhenpuku on täynnä upeita yksityiskohtia. 

Karimetso

Mereltä palannut karimetso kuivattaa siipiään

Tutkielma karimetson upeasta höyhenpuvusta

Karimetsojen vartiokaarti

Lunni taitaa olla saaren kuvatuin laji. Niitä itseasiassa ei kauheasti pesi saaren alaosassa, jossa saimme vain tällä kertaa liikkua. Saaren ylärinteille nouseminen oli kielletty, sillä keväällä polulle oli sortunut isoja kivilohkareita. Näin jäi lunnikuvaus osittain vajaavaiseksi. Onneksi muutama yksilö pesii aivan alatasanteella ja totutusti myös nämä olivat varsin kuvausystävällisiä. 

Merelle tekee mieli, lunnin

Kukkulan kuningas

lunni

Varsin harvoin olen päässyt kuvaamaan ruokkia. Saarella tämäkin onnistui kohtuullisen helposti. Saarella laji ei ole kovin yleinen, mutta yksilöt hyvin yhteistyökykyisiä. Lähimmillään pääsin vajaaseen 2 metriin. Tällaisessa tilanteessa ei enää tullut mieleen kuvata vaan jäin ihmettelemään komean lajin puvun upeita yksityiskohtia.

"Ruokki johtaa puhetta saarella"

Tutkielma ruokin nokasta

Vietetyt kaksi päivää osoittivat, että saari sopii hyvin pohjoisten merilintulajien kuvaamiseen. Linnut ovat hyvin kesyjä ja pitkillä teleobjektiiveillä ei oikeastaan tee mitään, mikäli ei halua ottaa lentokuvia. Itse suosittelen saarelle menevän varustautumaan kahdella rungolla. Toisessa pidempi min 300mm objektiivi ja toisessa sitten selkeästi lyhyt laajakulmainen. Näin pystyy tallentamaan erilaisia, nopeastikin tapahtuvia tilanteita monipuolisesti.